Päihdetyössä minulle on kirkastunut yksi asia yhä uudelleen.
Ihminen tarvitsee enemmän kuin yhden näkökulman.
Tiedätkö, miltä tuntuu, kun ihmisen hätä on niin monikerroksinen, ettei sitä voi selittää yhdellä sanalla? Päihdeongelma voi näkyä päällimmäisenä, mutta sen alla voi olla pelkoa, häpeää, traumaattisia kokemuksia, hengellistä sekaannusta, yksinäisyyttä ja valtava tarve tulla nähdyksi ilman roolia.
Joskus ajatellaan, että riittää, kun auttajalla on oma kokemus. Että jos ihminen on itse ollut päihdemaailmassa ja päässyt sieltä pois, hän osaa kyllä auttaa toisia. Toisinaan taas ajatellaan, että riittää, kun on koulutus, menetelmät, ammattirooli ja selkeät rakenteet.
Minun kokemukseni mukaan kumpikaan ei yksin riitä.
Oma tarina voi antaa valtavan paljon ymmärrystä. Se auttaa tunnistamaan sävyjä, joita ei voi oppia pelkästään kirjoista. Se antaa kokemuksen syvän rintaäänen. Kun toinen ihminen sanoo, että hänen sisällään on kaaos, himo, häpeä, pelko tai epätoivo, minä en kuule sitä vain käsitteenä. Tiedän jotakin siitä, miltä se voi tuntua.
Mutta pelkkä kokemus ei tee auttamisesta turvallista.
Jos oma tarina on käsittelemätön, auttaja voi mennä mukaan toisen kaaokseen. Hän voi alkaa pelastaa, käskeä, kontrolloida, painostaa tai etsiä itselleen merkitystä siitä, että joku toinen tarvitsee häntä. Hyvä tarkoitus ei vielä tarkoita, että työ kantaa hyvää hedelmää.
Sen vuoksi ammatillisuus on minulle tärkeää.
Olen halunnut kouluttautua ja rakentaa työlleni selkeitä kehyksiä. Yhteisöpedagogin koulutus, sielunhoitoterapia, ratkaisukeskeinen lyhytterapia, sosiaalipedagoginen hevostoiminta, psykologia ja muut opinnot eivät ole minulle vain meriittejä paperilla. Ne ovat tuoneet kieltä, rajoja ja ymmärrystä siihen, mitä ihmisen toipumisessa tapahtuu.
Ne auttavat erottamaan, mikä on minun vastuuni ja mikä ei ole.
Se on tärkeää, koska päihdetyössä toisen ihmisen hätä voi olla hyvin suuri. Siinä kohtaa on helppo alkaa kantaa sellaista, mitä ei ole tarkoitettu minun kannettavakseni. Ammatillinen ymmärrys auttaa pysymään rinnalla ilman, että alan elää toisen elämää hänen puolestaan.
Mutta ammatillisuuskaan ei yksin riitä.
Olen nähnyt ja kokenut, että ihminen voi saada palveluita, lääkkeitä, arvioita, keskusteluja ja kuntoutusjaksoja, ja silti jokin jää ratkaisevalla tavalla puuttumaan. En väheksy niitä. Olen itse ollut yhteisöhoidossa ilman Jeesusta, ja se auttoi minua. Moni maallinenkin apu voi lievittää tuskaa ja tuoda rakennetta.
Mutta jos ihmisen on tarkoitus päästä vapauteen, eheyteen, omalle paikalleen ja seuraamaan Jeesusta, tarvitaan usein vielä enemmän.
Tarvitaan hengellinen todellisuus mukaan.
Ei päälle liimattuna koristeena. Ei niin, että ammatillisen työn päälle laitetaan vähän hengellisiä sanoja. Vaan niin, että Jeesus saa olla työn ytimessä. Jumala saa puhua, kohdata, vapauttaa, korjata ja näyttää seuraavan askeleen.
Olen nähnyt tilanteita, joissa ihminen ei halua kuulla ammatillisista asioista. Hän ei jaksa ottaa vastaan selityksiä eikä suunnitelmia. Hän haluaa kuulla Jeesuksesta. Ja joskus juuri se on se ovi, josta pitää mennä sisään.
Samaan aikaan olen nähnyt, että jos sanomme vain “Jeesus vapauttaa”, mutta emme ymmärrä toipumisen vaiheita, tunteiden myllerrystä, retkahdusriskiä, häpeää, kehon ja mielen kuormitusta tai arjen rakenteiden merkitystä, ihminen voi jäädä hyvin yksin.
Tässä on minulle työn ydin.
Kokemus, ammatillinen osaaminen ja hengellinen apu kuuluvat yhteen.
Ne eivät kilpaile keskenään. Ne täydentävät toisiaan. Kokemus auttaa ymmärtämään. Ammatillisuus tuo turvallisuutta ja rakennetta. Jeesus tuo sen vapauden, jota ihminen ei voi itse tuottaa. Tämä on uskoakseni hyvin käytännöllinen asia, ei vain kaunis ajatus.
Tämä on tullut minulle hyvin käytännölliseksi niiden ihmisten kautta, joiden rinnalla olen saanut kulkea.
Olen oppinut, että päihdetaustainen tai muuten sidoksista tuleva ihminen ei välttämättä kestä käskemistä. Hän ei kestä sitä, että häntä arvostellaan, neuvotaan ylhäältä tai komennetaan. Moni on jo valmiiksi niin täynnä häpeää, vastustusta, pelkoa ja epäluottamusta, että kova ote vain sulkee oven.
Silloin pitää tulla pienemmälle paikalle.
Tämä on ollut minulle iso koulu. Minun ei tarvitse olla toisen ihmisen pelastaja. Minun ei tarvitse repiä häntä väkisin oikeaan suuntaan. Voin tuoda oman kokemukseni, ammatillisen ymmärryksen ja sen, mitä koen Herran näyttävän, mutta rakkaudesta käsin.
Joskus se tarkoittaa hyvin pieniä asioita.
Yksi puhelu oikealla hetkellä. Yksi kohtaaminen. Yksi lause, joka auttaa ihmistä ymmärtämään, ettei hän ole ainoa, jolla on ollut aivan hirveitä vuosia. Yksi rukous. Yksi konkreettinen askel pois retkahduksen reunalta.
Olen nähnyt myös Herran täsmäjohdatusta. Sellaisia hetkiä, joissa Jumala näyttää: mene tuonne, ole siellä tähän aikaan, odota. Ja sitten ihminen tuleekin vastaan juuri siinä kohdassa, missä Herra tiesi hänen tulevan. Sellaiset hetket ovat arvokkaita ja pyhiä.
Mutta samalla olen ymmärtänyt, ettei työ voi jäädä vain siihen, että yksi ihminen kulkee yhdellä rannalla ja kohtaa yhden ihmisen kerrallaan.
Se on tärkeää. Teen sitä edelleen, jos Herra niin johdattaa.
Mutta jos rannalla on yksi ihminen, jossakin on myös sata muuta, jotka tarvitsevat apua. Tarvitaan rakenteita, palveluita, koulutusta, konsultointia, sielunhoitoterapiaa ja päihdepalveluita. Tarvitaan paikka, jossa tieto, kokemus ja hengellinen ymmärrys voivat tulla laajemmalle saataville.
Siksi Nooan Arkki on sydämelläni.
Näen Suomessa suuren tarpeen. Seurakunnissa kohdataan ihmisiä, jotka tulevat päihteistä, sidoksista ja rikkinäisyydestä, mutta usein ei tiedetä, mitä heidän kanssaan pitäisi tehdä. Ammatillisella kentällä taas voidaan nähdä oireet, mutta hengellinen todellisuus jää sivuun.
Minun sydämeni on rakentaa työtä, jossa näitä ei revitä erilleen.
Ihminen on kokonainen. Hänessä on keho, sielu ja henki. Hänessä on historia, riippuvuus, haavat, valinnat, pelot, toivo ja Jumalan kutsu. Siksi apukin saa olla kokonaisvaltaista.
Ei pelkkää ammattia.
Ei pelkkää vertaistukea.
Eikä hengellisiä sanoja ilman vastuuta.
Vaan turvallista rinnalla kulkemista, jossa Jeesus saa olla keskellä ja jossa ihmistä autetaan kohti vapautta, askel askeleelta.