Muutamia vuosia sitten lähdin seuraamaan Jeesusta tavalla, jota en ollut aiemmin tehnyt.
En tarkkaan ottaen tiennyt, mihin ryhdyin.
Olin ollut uskossa pitkään, mutta tapani olla uskossa oli aika epämääräinen. Kävin seurakunnan kokouksissa silloin kun tuntui siltä. Rukoilin silloin kun minulla oli hätä. Se kantoi minua monien asioiden yli, mutta mitään varsinaista hengellistä läpimurtoa elämässäni ei tuntunut tapahtuvan.
Olin uskossa ja välillä vähän askossa.
Suhteeni Jumalaan oli samalla luja ja sekava. Tavallaan toisella jalalla maailmassa ja toisella seurasin Jeesusta, vaikka en vielä tuntenut häntä niin kuin nyt ymmärrän hänen kutsuvan tuntemaan.
Uskoakseni monella on samanlainen tilanne. Moni tunnustaa Jumalan olemassaolon ja Jeesuksen suuruuden. Jos kysyy, uskotko Jumalaan, vastaus voi olla että tietenkin uskon. Mutta se voi jäädä siihen.
Minun uskonelämäni mullistui pari vuotta sitten.
Olin tehnyt pitkään auttamistyötä ja huumekuntoutujien tukemista. Minulla oli yksi ihminen, jota olin yrittänyt tukea pitkään. Kutsutaan häntä tässä Saaraksi. Hän ei tuntunut pääsevän eteenpäin elämässään sitten millään. Minä olin yrittänyt auttaa häntä ammatillisesti ja kokemusasiantuntijuuden kautta niillä keinoilla, joita osasin.
Mikään ei tuntunut auttavan.
Jossain vaiheessa jouduin tunnustamaan itselleni ja muille, että minä en osaa häntä auttaa. Kävin jopa läpi vaiheen, jossa pelkäsin, ettei hän löydä apua ajoissa.
Sitten hän tuli minua vastaan ja kertoi palavasti siitä, kuinka Jeesus oli vapauttanut hänet huumeista ja kuinka se kaikki jää taakse.
Olin ihmeissäni.
Minä olin ollut uskossa pitkään, eikä Jeesus ollut kohdannut minua samalla tavalla kuin häntä. Halusin tietää, mitä Saaralle oli tapahtunut. Seuraavan kerran keskustellessamme hän puhui yhtä palavasti ja kertoi Jeesuksen työstä koko ajan. Hän koki myös Jeesuksen puhuvan hänelle suoraan.
Tiesin kyllä, että Jumala puhuu ihmisille. Silti näytti siltä, että Saara koki jotakin, mikä oli minun ulottumattomissani.
Kysyin häneltä, voisiko hän kysyä Jeesukselta, mitä minun pitäisi tehdä. Koin etäisyyttä Jumalaan ja kaipasin lähemmäksi häntä.
Yllätyksekseni hänen kauttaan tuli minulle selkeä sana: mene rukouskammioon. Vietä siellä aikaa. Tuo kaikki asiat, ilot ja murheet, rukouksella Jumalan eteen. Lue raamatun sanaa. Palaa seurakuntayhteyteen.
Omalla polullani olin jo oppinut, että jossain kohtaa oma nokkeluus loppuu.
Se on usein juuri se kohta, jossa Jumalan ihmeet ja johdatus alkavat.
Niin kävi tälläkin kertaa.
Olin sitoutunut asumaan pohjoisessa. Talon rakennushanke oli vireillä. Olin päättänyt asettua kotiseudulleni ja kasvattaa juuret sinne. Mutta rukouskammiossa minulle alkoi selvitä, että omat ajatukseni eivät taaskaan olleet linjassa Jumalan tahdon kanssa.
Minä yhtä aikaa rukoilin Jumalan tahdon toteutumista elämässäni ja ajoin omia hankkeitani eteenpäin.
Niin tyypillistä minulle.
Seuraavien kuukausien aikana luovutin ajatuksiani ja suunnitelmiani Kaikkivaltiaan käsiin. Aloin kuunnella: mitä sinä haluat minun tekevän?
Johdatus tuli askel askeleelta. Luovuin talohankkeesta. Ajoitus oli väärä. Palasin alkuperäisen kutsuni äärelle. Jumala haluaa minun tekevän päihdetyötä hänen läheisyydessään Etelä-Suomessa.
Silloinen työni alkoi näyttäytyä esteenä Jumalan tahdon tapahtumiselle.
No siinäpä olikin taas pähkinää purtavaksi.
Aikaa meni, mutta johdatuksen suunta vahvistui. Pian olin Etelä-Suomessa tutustumassa tulevaan seurakuntaani. Hetken päästä muuttoauto oli pakattu, työsuhde irtisanottu ja talohanke jäädytetty.
Hei hei kotiseutu.
Luulin, että hyppään suoraan hengelliseen työnkuvaani.
Oi voi, kuinka väärässä olin.
Tästä kaikki vasta alkoi. Halusin alkaa suorittaa uutta työtäni, mutta Jumala johdattikin minut opettelemaan läsnäolossaan sanan oppia. Lisäksi hän veti minut hoitopöydälle eheytymään ja paranemaan.
Työkuviot olivat pitkään toissijaisia.
Ja ehkä juuri siinä oli hengellisen erottamisen ensimmäinen oppitunti: Jumalan johdatus ei aina vie sinne, minne minun kiireeni tahtoisi mennä.
Se vie sinne, missä kuuliaisuus, parantuminen ja oikea aika voivat kohdata.