Moni meistä ajattelee, että välillä elämässä täytyy vain kiiruhtaa. On tehtäviä, vastuita ja ihmisiä, jotka tarvitsevat apua. On asioita, jotka pitäisi saada valmiiksi, ja unelmia, jotka odottavat toteutumistaan. Ajattelemme, että kunhan tämän vaiheen jaksaa puristaa läpi, myöhemmin tulee rauhallisempaa. Sitten voi hengähtää, levätä ja ehkä nauttia siitä, mitä on saanut aikaan.
Mutta entä jos kiire ei olekaan vain elämänvaihe? Entä jos siitä on tullut tapa elää?
Kiire voi olla niin syvälle juurtunut osa ihmisen arkea, ettei siitä pääse irti pelkästään päättämällä rauhoittua. Vaikka kalenterissa olisi tilaa, sisällä voi silti olla levoton tunne siitä, että pitäisi tehdä enemmän. Pitäisi ehtiä, auttaa, onnistua ja vastata odotuksiin. Pitäisi olla sellainen ihminen, johon muut voivat luottaa.
Joskus kiireen taustalla on paljon enemmän kuin tekemisen määrä. Sen alla voi olla pelko siitä, ettei muuten riitä. Pelko siitä, että tuottaa pettymyksen, menettää hyväksynnän tai jää ilman rakkautta.
Tällöin kiire ei ole vain aikataulukysymys. Se on myös sydämen kysymys.
Kun hyvästäkin asiasta tulee taakka
Olen saanut huomata tämän konkreettisesti omassa elämässäni. Kun sydämelle annettu näky alkaa kasvaa, myös tekeminen lisääntyy. Tulee rukousta, kohtaamisia, ihmisten rinnalla kulkemista ja kirjoittamista. On paljon sellaista arkista työtä, jota kukaan ei välttämättä näe, mutta jota ilman kokonaisuus ei etene.
Kaikki tämä voi olla hyvää ja tärkeää. Ja silti sen keskellä voi väsyä.
Tiedän, miltä tuntuu, kun sydämellä on asia, jonka kokee tärkeäksi, mutta oma ihminen alkaa väsyä sen alle. Kun näkee ympärillään ihmisiä, jotka tarvitsevat apua, on helppo ajatella, että pitäisi tehdä vielä vähän enemmän. Vastata useammalle, toimia nopeammin, suunnitella paremmin ja olla käytettävissä silloinkin, kun voimat alkavat huveta.
Silloin mieleen hiipii helposti ajatus, ettei lepäämiseen ole vielä varaa.
Mutta olen joutunut pysähtymään Jumalan eteen yhä uudelleen tämän kysymyksen kanssa: voiko Jumalan työtä rakentaa suorittamisen varaan?
Olen tullut siihen, ettei voi.
Vaikka näky olisi Jumalasta, sitä ei ole tarkoitettu rakennettavaksi pelkästään ihmisen omassa voimassa. Jumalan työ ei saa muuttua taakaksi, jonka alle ihminen katoaa. Jos työn tarkoituksena on auttaa ihmisiä vapauteen, mutta sen tekeminen alkaa sitoa tekijänsä pelkoon ja jatkuvaan riittämättömyyteen, jotakin olennaista on vaarassa unohtua.
Ihminen on tärkeämpi kuin suoritus.
Tämä koskee ihmistä, jota autetaan. Se koskee ihmistä, joka auttaa. Ja se koskee myös minua itseäni.
Kun rakkaudesta tulee suoritus
Minulle kiireinen elämäntapa oli pitkään ainoa oikea tapa elää. Tein niin paljon kuin ehdin ja ajattelin sen olevan luonnollista. Jos jotakin piti tehdä, minä tein. Jos apua tarvittiin, yritin vastata tarpeeseen.
En silloin täysin ymmärtänyt, kuinka syvällä toimintani taustalla vaikutti ajatus siitä, että hyvällä tekemisellä voisi ansaita rakkautta, hyväksyntää ja tunteen omasta riittävyydestä.
Kun ihminen on vuosikymmeniä elänyt tällaisen ajattelun varassa, siitä ei noin vain irrottauduta. Toimintatavat ovat voineet syntyä jo varhain. Kasvatus, elämänkokemukset, pettymykset, haavat ja erilaiset kohtaamiset vaikuttavat siihen, millaiseksi ihminen kasvaa ja miten hän oppii suhtautumaan itseensä.
Moni meistä tietää järjellä, ettei omaa arvoa tarvitse ansaita. Silti sisällä voi elää syvä tarve osoittaa olevansa tarpeellinen, kiltti, ahkera tai vahva.
Ihminen saattaa huomata toimivansa aina samalla tavalla, vaikka ei enää haluaisi. Hän lupautuu, vaikka on väsynyt. Hän kantaa muiden huolia, vaikka omat voimat ovat vähissä. Hän kokee syyllisyyttä levätessään, koska mielessä pyörii kaikki se, mitä vielä pitäisi tehdä.
Tällaisten toimintamallien muuttaminen ei ole aina yksinkertaista. Joskus niiden juuret ovat niin syvällä, ettei ihminen itsekään ymmärrä, miksi toimii niin kuin toimii.
Minun kohdallani Jumala alkoi hoitaa syviä haavojani ja opettaa minulle jotakin, joka muutti tapaani katsoa itseäni.
Hän alkoi näyttää, ettei minun tarvitse ansaita rakkautta.
Jumalan rakkaus ei ole palkinto hyvin suoritetusta elämästä. Se on hänen olemuksensa.
Tämä oli minulle suuri asia. Olin tottunut ajattelemaan, että hyväksyntä seuraa siitä, mitä teen ja kuinka hyvin onnistun. Nyt sain alkaa opetella, että olen rakastettu myös silloin, kun en saa mitään aikaan. Silloinkin, kun olen väsynyt, keskeneräinen tai tarvitsen itse apua.
Minun ei tarvitse olla kaikille mieliksi ollakseni arvokas. Minun ei tarvitse jatkuvasti todistaa, että riitän.
Jeesus kutsuu lepoon
Jeesus kutsui luokseen väsyneitä ja kuormitettuja ja lupasi antaa heille levon. Hän puhui ikeestä, joka on sopiva kantaa. Raamattu kehottaa myös tuomaan huolet Jumalan eteen rukouksessa ja kiitoksessa.
Nämä sanat ovat tuttuja monelle kristitylle. Silti niiden eläminen todeksi voi olla yllättävän vaikeaa.
Voimme uskoa Jumalan lupauksiin ja silti kantaa sisällämme levottomuutta. Voimme rukoilla ja samalla yrittää hallita kaikkea itse. Voimme puhua luottamuksesta ja huomata, että käytännössä pelko ohjaa valintojamme.
Ihmisen sisäinen maailma on monimutkainen. Meissä vaikuttavat monet asiat, joista osa on meille tietoisia ja osa jää oman ymmärryksemme ulkopuolelle. Siksi muutos ei aina tapahdu pelkästään päättämällä toimia toisin.
Tarvitsemme Jumalan apua myös niihin kohtiin, joita emme itse osaa nimetä.
Raamatussa kerrotaan naisesta, joka kohtasi Jeesuksen kaivolla. Tavallisesta vedenhakumatkasta tuli kohtaaminen, jossa Jeesus näki naisen syvemmälle kuin tämä ehkä oli tottunut tulemaan nähdyksi. Jeesus puhui hänelle tavalla, joka paljasti hänen tietävän tämän elämästä enemmän kuin nainen oli kertonut.
Kohtaamisessa oli jotakin sellaista, mitä nainen ei voinut itse järjestää tai saada aikaan.
Jeesus näki hänet.
Ajattelen, että juuri tässä on jotakin olennaista myös meidän sisäisen muutoksemme kannalta. Jumala voi kohdata ihmisen kohdassa, johon omat keinomme eivät ulotu. Hän voi tuoda valoa sellaisiin pelkoihin, haavoihin ja toimintamalleihin, joiden olemassaoloa emme ole täysin ymmärtäneet.
Minun omissa kohtaamisissani Jumalan kanssa sydämen tilan muutos on ollut hyvin konkreettinen. Olen alkanut ymmärtää, että kiireen alta löytyy usein pelkoa ja pelon alta tarve tulla rakastetuksi.
Kun tämä alkaa avautua, kaikkea ei tarvitse enää yrittää korjata pelkästään ulkoisilla muutoksilla. Kalenteria voi järjestellä ja tehtäviä vähentää, mutta samalla sydän tarvitsee hoitoa. Tarvitsemme tilaa olla Jumalan edessä ilman, että meidän täytyy todistaa mitään.
Joskus kiirettä ei hoideta vain kalenterilla.
Joskus sitä hoidetaan rukouskammiossa, hiljaisuudessa ja Jumalan läsnäolossa. Siellä, missä ihminen saa vähitellen luopua omasta todistustaakastaan ja alkaa ottaa vastaan sitä, mitä Jumala on jo antanut.
Kun ihminen muistuu työn keskellä mieleen
Kaiken työn keskellä on tärkeää muistaa, miksi sitä tehdään.
Haluamme, että ihminen, joka on sidottu, rikkoutunut, peloissaan tai yksin, voisi kohdata Jumalan rakkauden ja löytää tien kohti vapautta.
Jos tämä unohtuu, suoritus alkaa viedä tilaa työn tärkeimmältä tarkoitukselta.
Siksi meidän täytyy pitää huolta siitä, että ihminen säilyy aina tärkeimpänä. Emme voi puhua vapaudesta ja samalla sitoa itseämme tai toisiamme jatkuvaan riittämättömyyteen.
Tämä koskee myös omaa elämäämme. Meidän ei tarvitse odottaa uupumiseen asti saadaksemme pysähtyä. Saamme pyytää apua, levätä ja antaa Jumalan hoitaa niitä kohtia, joita emme itse osaa korjata.
Saamme opetella elämään niin, ettei koko olemassaolomme rakennu tekemisen varaan.
Rakkaus, jota ei tarvitse ansaita
Ehkä kiireen syvin kysymys ei lopulta ole se, kuinka paljon meillä on tehtävää. Ehkä kysymys on siitä, millaisena näemme itsemme Jumalan edessä.
Olemmeko sielläkin suorittajia, jotka yrittävät täyttää odotukset? Vai saammeko tulla hänen luokseen myös väsyneinä, epävarmoina ja keskeneräisinä?
Jeesuksen kutsu lepoon koskettaa juuri tätä kohtaa. Hän ei kutsu meitä luokseen vasta sitten, kun olemme saaneet kaiken valmiiksi. Hän kutsuu meitä keskelle elämäämme, sen keskeneräisyyttä ja kaikkia niitä asioita, joita emme vielä osaa ratkaista.
Hänen luonaan saamme opetella, ettei rakkautta tarvitse ansaita.
Tämä ei välttämättä muuta kaikkea yhdessä hetkessä. Vanhat toimintatavat voivat nousta esiin yhä uudelleen. Saatamme huomata jälleen kiirehtivämme, kantavamme liikaa tai yrittävämme ratkaista asioita omassa voimassamme.
Silloinkin voimme palata hänen luokseen.
Voimme pysähtyä kysymään, mitä meissä tapahtuu, miksi kiire ottaa vallan ja mistä käsin toimimme. Voimme antaa Jumalan muistuttaa meitä siitä, että olemme hänen rakastamiaan myös silloin, kun emme jaksa.
Minä opettelen tätä edelleen.
Opettelen tekemään työtä ilman, että koko arvoni on kiinni sen tuloksissa. Opettelen luottamaan siihen, että voin tehdä oman osuuteni ilman, että minun täytyy hallita kaikkea. Opettelen lepäämään ilman, että minun täytyy ensin todistaa ansainneeni levon.
Ja ennen kaikkea opettelen muistamaan, että Jumalan rakkaus ei kasva sen mukaan, kuinka paljon saan aikaan.
Se on jo olemassa.
Ehkä juuri siinä alkaa todellinen muutos: kiireen alta löytyy vähitellen se ihminen, joka on saanut olla rakastettu jo ennen ensimmäistäkään suoritustaan.
Kun tämä alkaa tulla todeksi sydämessä, myös tekeminen voi löytää uuden suunnan. Silloin emme enää palvele saadaksemme arvoa, vaan saamme palvella siitä arvosta käsin, jonka olemme jo saaneet.
Voimme tehdä työtä täydestä sydämestä ja silti levätä. Voimme kantaa vastuuta ja silti pyytää apua. Voimme nähdä ihmisten hädän ja tehdä parhaamme ilman, että kuvittelemme koko maailman olevan omilla harteillamme.
Sillä ihminen on tärkeämpi kuin suoritus.
Myös se, jota autetaan.
Myös se, joka auttaa.
Ja myös minä itse.
Tätä minä opettelen nytkin.